Voihan vappuvinetto: La Caliera Moscato d’Asti 2012
Tommi | 26.4.2013 | 08:00

Alko 557844 (7,59 e / 0,375 l)
Rypäleet: Moscato (Bianco di) Canelli 100 % (= Muscat Blanc à Petits Grains)
Maa / alue: Italia / DOCG Moscato d’Asti
Tuottaja: Borgo Maragliano

Kuva: Alko

Taustaa: Vielä kymmenen vuotta sitten jenkkiläisissä rap-videoissa luotiin menestyksen illuusiota lipittämällä allasbileissä pullokaupalla Louis Roedererin Cristal-luksussamppanjaa. Juuri nyt muodikkaampaa on kuitenkin hehkuttaa romanttisesta Muscat-rypäleestä tehtyjä kuohukkaita. Samalla näiden herkullisten Moscato-viinien suosio Ameriikan Yhdysvalloissa on noussut uusiin sfääreihin. Kahdesta Asti-kylän nimeä kantavasta makeasta kuohuviinistä Moscato d’Asti on tavallista Astia vähäkuplaisempi, vähäalkoholisempi, herkkäaromisempi ja – niin, parempi. Silti herkkusuille on Alkon vakiovalikoimassa jostain syystä tarjolla vain yksi vaihtoehto (wtf?), tilausvalikoimassa onneksi muutama lisää. Voisikohan kuluttaja-asiamies edesauttaa mielipuolisen epäkohdan pikaista korjaamista?

Silmä: Tuoreen vuosikerran La Caliera Moscato d’Asti on väriltään hyvin vaalea, kevyiden kuplien piristämä keltainen.

Nenä: Voimakkaan kukkainen tuoksu on hyvin aromaattinen ja siitä löytyy Muscatille tyypillisesti myös hajuvettä, myskiä ja rusinaa. Aika harvassa lienevät ne, jotka eivät tästä tuoksusta kevätauringon paisteessa diggaa.

Suu: Kosiskelevan makea. Reilu sokeri pysyy kuitenkin aisoissa viinin reilun hapokkuuden, kevyen kuplaisuuden ja herkän aromaattisuuden ansiosta. Muikean makoisaa ja veden kielelle nostavaa jälkimakua maiskuttelee suussaan pitkään. Viittaan edellisen kappaleen loppuun.

Käyttö: Harmillisesti vain puolikkaassa pullossa myytävä La Caliera on laadukas vappupiknikin herkku joko sellaisenaan tai perinteisten minimunkkien partnerina. Tuoreiden mansikoiden völjyssä myös klassinen kesäherkku. Tarjoile reilusti viilennettynä.

Tuomio: Herkku mikä herkku ja hakkaa mielestäni perus-Astit mennen tullen. Vaadimme Alkoon lisää valikoimaa! Makean muodikas, kepeän kupliva, veikeän vappuisa – dix poängg!

 



Maanantain Mauton: Iittala Essence Plus
Tommi | 22.4.2013 | 08:00

Iittala on lanseerannut tyylikkäälle, suositulle ja omasta kaapistanikin löytyvälle Essence-lasisarjalle päivityksen: Iittala Essence Plus.

Lopputulos näyttää lähinnä taikasäteellä suurennetulta grappalasilta. Yläosasta sisäänpäin kaareutuva tulppaanin muoto on ihan maalaisjärjelläkin perusteltavissa oleva viinilasien vallitseva normi, joten ei näitä ainakaan funktionaalisuutensa vuoksi kannata hankkia.

Ehkäpä poikkeuksellinen esteettinen nautinto sitten korvaa pienet käytännön puutteet? Niin no – lainatakseni spontaania kommenttia lähipiiristä: ”Miksi joku haluaisi illallispöytäänsä karahvin, joka näyttää peräsuolelta?”

Kuvat: Iittala



Perjantain Parempi Puteli: Go de Godello 2011
Tommi | 19.4.2013 | 08:00

Alko 573157 (18,90 e)
Rypäleet: Godello 100 %
Maa / alue: Espanja / DO Bierzo
Tuottaja: Soto del Vicario

Kuva:Alko

Taustaa: Kuten niin moni asia viinien maailmassa, myös viinikilpailut jakavat mielipiteitä ja herättävät mm. seuraavia kysymyksiä: Jos tuomari maistaa 50 tai jopa 100 viiniä yhteen putkeen, voiko turtuneiden aistien tuottamiin loppupäivän arvioihin enää luottaa? Jos kilpailuun osallistuvista viineistä palkitaan kaksi kolmasosaa (kenties henkisenä kompensaationa mahdollisesta osallistumismaksusta), mikä on alimman kategorian palkintojen arvo? Jos kilpailuun osallistuu alle puoli promillea maailman viineistä, mitä sen voitto kertoo? Mikä on ammattilaisraatien mieltymysten korrelaatio keskimääräisen kuluttajan preferensseihin? And so on. Fakta kuitenkin on, että viinien markkinoinnissa kilpailumenestyksellä ratsastetaan surutta – esimerkkeinä Suomessakin järjestettävät Viini-lehden ”Vuoden viini” ja melko samanniminen ”Vuoden Viinit”. Huolimatta duubioistani viinikilpailujen yleisestä mielekkyydestä valikoitui Voihan vineton ensimmäiseksi Perjantain Paremmaksi Puteliksi oman sarjansa Vuoden Viinit 2013 –mittelössä voittanut epsanjalainen vino blanco. Mielenkiintoisesta Godello-rypäleestä vanutettu vinetto tulee vauhdilla maineeseen nousevalta Bierzon alueelta, jossa myös punainen Mencia-lajike tuottaa hienoja tuloksia.

Silmä: Ei täysin kirkas, vaaleahko keltainen. Valoa vasten viinistä voi erottaa runsaasti pieniä partikkeleita, joten tämä on selvästi suodatettu ns. isoreikäisellä verkolla (jos silläkään).

Nenä: Voimakkaan sitruksinen, hieman yrttinen. Vaaleaa kukkaa, omenaa ja myös trooppista hedelmää. Jostain syystä myös (puhdas) järvivesi muistuu mieleen. Piristävän persoonallinen!

Suu: Kuiva / lähellä puolikuivaa, melko hapokas. Tiivistä sitrusta, persikkaa ja mineraalisuutta. Pitkähkö jälkimaku, jossa alkoholi tuntuu viinin lämmetessä hieman enemmän kuin voisi volttien perusteella olettaa.

Käyttö: Hieno ruokaviini, joka taipuu pienen jäännössokerin (8 g/l) ansiosta todella moneen asentoon. Possu, kana, kala sekä reilut ja ruokaisat pääruokasalaatit – kaikki toimii.

Tuomio: Persoonaa, hedelmää, happoja. Ehdottomasti kahta kymppiä lähestyvän hintansa väärti tuttavuus, joten tällä kertaa tuomarit ovat kyllä osanneet asiansa. Muutaman gramman olisin silti tiputtanut sokerista pois, kuiva kun olen.

(maahantuojan näytepullo)

 



VII Sette Vigne 2009
Tommi | 17.4.2013 | 08:00

Alko 923907 (11,78 e / tilausvalikoima)
Rypäleet: Aglianico, Barbera, Corvina, Montepulciano, Nebbiolo, Primitivo, Sangiovese
Maa / alue: Italia / Campania, Lombardia, Veneto, Abruzzo, Piemonte, Salento, Toskana
Tuottaja: Orion Wines

Kuva: Altia

Taustaa: Otetaan vaihteeksi monokkelin fokukseen pullote Alkomahooliliikkeen tilausvalikoimasta, jota kaikkien kannattaisi hyödyntää silloin tällöin – hinnat tosin ovat pienemmistä volyymeistä johtuen usein aavistuksen korkeammat kuin perusvalikoimassa. Pitkästä aikaa käsillä on myös todella innovatiivinen ja mielenkiintoinen konsepti: seitsemän eri viinialueen tyypillistä rypälelajiketta on ennen blendausta kypsytetty erikseen omalla viljelyalueellaan: Aglianico / Campania, Barbera / Lombardia, Corvina / Veneto, Montepulciano / Abruzzo, Nebbiolo / Piemonte, Primitivo / Salento ja Sangiovese / Toskana. Kaikkihan näistä ovat parhaimmillaan erinomaisia rusinan esiasteita ja maahantuojan mukaan saammekin nyt ”Italian parhaat puolet yhdessä viinissä”. Viikonlopun sulkismatsin lisäksi myös pieni pelko kuumottaa pakaroita: voiko näin häiriintyneen hieno idea tosiaan toimia?

Silmä: Vielä reippaasti nuorekkaan purppuraan taittava, läpinäkymättömän tumma rubiininpunainen.

Nenä: Kirsikkaa, mausteita, luumua. Sekamelska, josta on vähän vaikea ottaa kiinni.

Suu: Avohärdelli jatkuu kitalaessa, kun pienen jäännössokerin (7 g/l) pyöristämä koillisitalialainen fiilis yhdistyy tuhtiin uuden maailman Merlot-vetoiseen sekoitteeseen vivahtavaan aromimaailmaan. Riittävä hapokkuus pelastaa onneksi sekavan kokonaisuuden täydelliseltä yhdentekevyydeltä. Vaikka kutakin lajiketta on viinissä saman verran, nostavat aivoni pääosaan Sangiovesen, appassimento-menetelmällä tiiviimmäksi muovatun Corvinan ja eteläisen Aglianicon. Jälkimaku on paahteinen ja melko pitkä, mutta se on tässä sivuseikka.

Käyttö: 16-18 asteessa tarjoiltava yleisviini tuhdeille liharuoille ja varmasti mm. erinomainen kesän grillijuoma. Siis olettaen, että grillikausi joskus alkaa.

Tuomio: Ristiriitainen kokemus. Ensivaikutelman mukaan sekoittamalla Italian parhaat on onnistuttu maskeeraamaan kaikki, mikä maan viineissä on niin hienoa: kirsikkaisuus, hapokkuus ja monimuotoisuus. Kyllähän ne tästäkin lopulta kaivamalla löytyvät, mutta sijoitan silti seuraavat 12 euroa mieluummin vaikka hyvään chiantiin. Makuasioita, sanos.

(maahantuojan näytepullo)

 



Casa de la Ermita Dulce Monastrell 2010
Tommi | 13.4.2013 | 08:00

Alko 407496 (12,49 e / 0.5 l)
Rypäleet: Monastrell 100 % (=Mourvedre)
Maa / alue: Espanja / DO Jumilla
Tuottaja: Casa de la Ermita

Kuva: Alko

Taustaa: Ennakkoon mielenkiintoinen makea punainen Kaakkois-Espanjasta, Jumillan viinintuotantoalueelta. Monopolihyllystä myös löytyvä saman tuottajan luomuisen persoonallinen Crianza on ollut makuuni, joten odotukset olivat nytkin korkealla. Ylikypsiksi riiputettujen rypäleiden on ennen puristusta annettu kuivahtaa auringossa. Tätä italialaisten appassimentoksi nimittämää ja mm. muodikkaiden ripasso- ja amarone-viinienkin tuottamiseen käytettyä menetelmää hyödynnettäessä rypälelajikkeen vaikutus makuun jää taustalle ja tilalle nousevat tyypillisesti hieman paahteiset kuivattujen hedelmien ja marjatiivisteiden aromit. Kirjoitan aiheesta hieman laajemmin jossain tulevassa postauksessa, mutta nyt löpinät sikseen ja asiaan!

Silmä: Keskisyvä/syvä purppura.

Nenä: Karpaloa, puolukkaa, kirsikkaa. Tuhti alkoholi kipristää hieman nenässä.

Suu: Kovin yksiulotteinen makuprofiili tuo mieleen lähinnä väkevöidyn karpalomehutiivisteen, jota 3 kuukauden mittainen tammikypsytys ja sen suoma kevyt vanilja-aromi hieman pyöristää. Lisäksi… hmmm? Ei kerta kaikkiaan mitään. Tanniinit ovat makuuni turhan pehmeät ja sokeriakin on aivan liikaa.

Käyttö: Sokeri- ja alkoholiriippuvaisille virtsavaivoihin aitojen karpalomehujen korvikkeena. Myös maustekakun kostuttamiseen, jos haluat höynäyttää raivoraittiin mummosi kerrankin pieneen myötätuuleen. Tuottajan suositus optimaalisesta tarjoilulämpötilasta (7-8 astetta) tuntuu pähkähullulta – kokeile vaihtoehtoisesti 12-14 asteessa.

Tuomio: Huge pettymys.

(maahantuojan näytepullo)

 



Codorníu Clasico Seco
Tommi | 10.4.2013 | 08:00

Alko 008911 (8,98 e)
Rypäleet: Macabeo 40 %, Xarel.lo 40 %, Parellada 20 %
Maa / alue: Espanja / DO Cava
Tuottaja: Codorníu

Kuva: Alko

Taustaa: Heti alkuun varoituksen sana: ennakkoasenteilla voi olla suuri vaikutus viiniarvioihin ja cavat eivät yleensä kuulu suosikkeihini. Ne ovat kuitenkin Alkon myydyimpiä kuohareita, joten ehkä joudun pian pyörtämään puheeni – maahantuojan mukaan nyt testissä oleva pullote on nimittäin ”Suomen suosituin kuiva kuohuviini”. Jäännössokeria on tosin 16 g/l ja siten pääsen niuhottamaan, että tässä ollaan kylläkin puolikuivan puolella – mikä saattaakin osaltaan selittää menestystä ”kuivien” sarjassa. Cava-markkinat muistuttavat muuten läheisesti Suomen vähittäiskaupan epätervettä duopolia, kun jätit Codorníu ja Freixenet dominoivat pelikenttää mielin määrin 80 prosentin yhteenlasketulla markkinaosuudella. Rypäleinä on tässä cava-blendien peruskolmikko ja edullisen hinnan perusteella pullokypsytys lienee lainsäädännön vaatiman minimin mittainen (9 kuukautta / månader / months / mois / Monate / jne).

Silmä: Vaalea kullankeltainen. Kuplia pukkaa.

Nenä: Hyvinkin hedelmäinen. Vihreää ja punaista omenaa, sitrusta.

Suu: Kevyehkö, hyvin hedelmäinen, omenainen, melko hapokas. Keskimaussa jäännössokerin huomaa jonkin verran, mutta lopetus on täysin kuiva. Huomattavaa on, että jälkimaussa cavan tyypillinen kitkeryys kitalaessa jää kerrankin uupumaan.

Käyttö: Jopa sellaisenaan aperitiivina, mutta myös vaalea kala sekä raikkaat kana- tai kalasalaatit. Nauti jääkaappikylmänä.

Tuomio: Erinomaisen raikas ja hedelmäinen cava mutkattomaan lipittelyyn, vaikka monimuotoisuutta joutuukin etsimään jostain muualta. Tämä oli positiivisena yllärinä ehdottomasti cava-kokemusteni kärkipäätä, joten kuluttajaystävällisen hinnan huomioiden Alkon myyntilistojen kärkitilat taitavat olla ihan oikeutettuja. ¡Muy bueno!

(maahantuojan näytepullo)

 



DB Durif 2010
Tommi | 7.4.2013 | 08:00

Alko 498087 (9,94 e)
Rypäleet: Durif 100 % (=Petite Sirah)
Maa / alue: Australia / Riverina
Tuottaja: De Bortoli Wines

Kuva: Alko

Olipa kerran kuningasviini Syrah, joka joskus 1800-luvun lopulla… noh, tiedättehän – pölytti samalla tarhalla viehkosti tuulessa keinuneen Peloursin-köynnöksen. Tuolloin salaan jäänyt toimitus pysyi pimennossa yli 100 vuoden ajan ennen kuin DNA-testit vahvistivat jälkeläisen siniverisen perimän vuonna 1997.

Jälkikasvu Durif on kuuluista sukujuuristaan huolimatta useimmille vielä tuntematon lajike. Lähinnä Australiassa ja Kaliforniassa viljeltävää ja Petite Sirah -nimelläkin tunnettua rypälettä on perinteisesti käytetty etenkin sekoitteissa tuomaan viinille rakennetta, ikääntymiskykyä, tummaa väriä ja mausteisuutta. Sataprosenttisten Durif-viinien tarjonta on kuitenkin lähtenyt viime vuosina nousuun ja esimerkiksi monopolikauppiaamme valikoimaan hiljattain tullut kengurumaan DB Durif on hyvä tapa tutustua aiheeseen lähemmin.

Läpinäkymättömän violetti viini haihduttaa hajuepiteeliin persoonallisen molekyylipilven, josta voi löytää mustapippuria, mustaherukkatiivistettä, mustikkahilloa, kuivattua luumua ja ripauksen tammea. Täyteläistä ja tumman hedelmäistä yleisvaikutelmaa tukee hyvä happorakenne ja lopussa nielu lämpenee etiketin voltteihin nähden yllättävän paljon. Jälkimaku on hieman yksioikoinen ja lyhyehkö.

Viini tarjoaa hyvän hinta-laatusuhteen johdannon nousussa olevaan Durif-lajikkeeseen, joka on mielenkiintoinen ja vakavasti otettava tuttavuus. Tarjoa 16-18 asteessa tummien liharuokien yleiskumppanina.

(maahantuojan näytepullo, teksti julkaistu aiemmin Etelä-Suomen Sanomissa)

 



Anakena Ona Viognier Riesling Chardonnay 2010
Tommi | 4.4.2013 | 07:00

Alko 510647 (13,94 e)
Rypäleet: Viognier 35 %, Riesling 35 %, Chardonnay 30 %
Maa/alue: Chile / eri alueita
Tuottaja: Anakena Wines

Kuva: Alko

Taustaa: Monessa suomalaisessakin lähteessä kehuttu, mielenkiintoinen kolmen erityyppisen rypälelajikkeen sekoite Chilestä. Anakena Wines on vasta vuonna 1999 perustettu, mutta jo suureksi toimijaksi noussut tuottaja. 15 % viinistä kypsyi 6 kk uudessa tammessa, 15 % vanhassa tammessa – mielenkiintoista todeta tämänkin vaikutus, sillä esim. Rieslingiä ei käytännössä koskaan kypsytetä tammessa. Onko kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa? Ovatko hedelmäisyys, hapot ja alkoholi tasapainossa? Olenko aivan sekaisin, kun jaksan spekuloida moisilla kysymyksillä?

Silmä: Sopivassa valossa häivähdyksenomaisesti vihreään vivahtava vaaleankeltainen.

Nenä: Viininörtin unelma. Kaikki kolme lajiketta ja osakypsytys tammessa ovat tunnistettavissa, kun vain tietää mitä etsiä. Viognerin kukkainen kepeys, Rieslingin teräksinen täräys ja Chardonnayn troppinen tunnelma yhdistyvät uuden tammen viehkoon voimaisuuteen. Erittäinkin hyvin toimiva kokonaisuus! So far, so good.

Suu: Pow! Suuntäyttävä ja jopa makealta tuntuva hedelmäpommi, jonka kukkaiset, persikkaiset ja mineraaliset aromit seuraavat luotettavasti tuoksua. Osittaisen tammikypsytyksen jäljet pyöristävät hieman reilua hapokkuutta. Mutta mutta: jälkimaun ja samalla koko viinin pilaa nielaisun jälkeen nenäonteloon puskeva pistävä etanoli. AAAARRRRGGGHHH!

Käyttö: Sellaisenaan mielestäni mahdoton upotettava, mutta ronskisti voissa paistettu kala voi helpottaa tuskaa peittämällä ylimääräiset viinahöyryt.

Tuomio: Ei meinaan ole ensimmäinen kerta, kun näin käy chileläisen valkkarin kanssa. Okei, ilmastonmuutos vaikeuttaa alkoholitasojen kurissa pitämistä, mutta hei oikeasti: nykyteknologialla voidaan viinille tehdä käytännössä mitä tahansa. Myönnettäköön, että olen keskimääräistä allergisempi etanolin maulle, mutta silti. Pitää valitettavasti todeta, että ihmettelen kovasti viinin saamia ylistäviä arvioita, vaikka sen konsepti ja tuoksu ovatkin kiehtovia.

 



Voihan vinetto!
Tommi | 1.4.2013 | 08:00

Viime kesänä sain nauttia poikkeuksellisen pitkästä vapaasta, kun fuusioin isäkuukauden ja kesäloman 10 viikon hengähdystauoksi. Kesän aikana paitsi vaihdoin miljoonia vaippoja, myös pohdin aktiivisesti mahdollisuuksiani harjoittaa rakkaan viiniharrastuksen parissa jotain edes etäisesti ammattimaista muistuttavaa toimintaa.

Fundeeraus oli looginen jatkumo jo 25 vuotta sitten alkaneelle kehitykselle. 10 vuoden ikäisenä selailin kiinnostuneena tätini tiiliskiven paksuista viinikirjaa ja kuuntelin miehensä tarinoita Loiren laakson linnoissa ja viinitiloilla vietetystä road tripistä. Mielenkiinto pysyi kuitenkin pitkään täysin akateemisena, sillä vielä vuosia täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeenkin tuomitsin maistamani vinetot lähes poikkeuksetta kategoriaan ”sopii viemärin puhdistamiseen”. Tiedostin kuitenkin, että jos pöydälle laitetaan vierekkäin viinipullo ja Kodin Putkimies, on vain toisesta kirjoitettu tuhansia kirjoja, lauluja ja runoja. Jälkimmäisen eri vuosikerrat eivät myöskään vaikuttaneet olevan kuranttia keräilytavaraa ainakaan omassa tuttavapiirissäni. Päättelin, että tuosta happamasta litkusta (siis viinistä, toinen on emäksinen) on yksinkertaisesti opittava pitämään.

Pullot alkoivat avautua koti-illallisten yhteydessä ja isältä joululahjaksi kinuttu Viini-lehden tilaus ravitsi vauhdilla versovaa tiedonjanoa. Vuosikymmenen kuluessa taudinkuva on edennyt kirjojen, lehtien, blogien, tastingien, matkojen, tilavierailujen, viinikaapin, kahden kellariosakkeen, formaalien WSET-kurssien ja ennen kaikkea satojen ja taas satojen maistettujen viinien avustuksella vääjäämättä kohti nykyistä patologista vaihetta.

Viime kesänä terassin keinussa selaamani kirja innoitti lopulta tarttumaan kynään. Lapsuuteni rakas kotiseutulehti Etelä-Suomen Sanomat tarttui ilokseni ehdotukseen ja parin näytetekstin jälkeen raapustinkin jo nimeäni soppariin. Ensimmäisen palstan ilmestyttyä syyskuussa alkoi kotijoukkojen rohkaisemana muotoutua sinänsä täysin epärealistinen haavekuva maailmankaikkeuden parhaasta viiniblogista, jonka nimeksi valikoitui pitkän analyysin jälkeen se ihka ensimmäinen idea.

Tässä siis ollaan, bittiavaruus on nyt auki. Jos jorinoitani lukee kihlattuni ja mummoni lisäksi joku kolmaskin, niin olen otettu.

‘Cause wine’s worth it!